Telkkarin ja kavereiden innostamana päätin minäkin tehdä ryhtiliikkeen ja alkaa tuolle paljon puhutulle Jutan kuuden viikon superdieetille. Sen nyt kestäisi vaikka päällään seisoen. Tai niin minä luulin...

Jotta en unohtaisi millaista tämä on ollut, päätin pitää päiväkirjaa olotilasta ja ajatuksista.

Ensimmäinen viikko

Aluksi kaikki tuntui sujuvan oikein mainiosti. Ruoat on valmiiksi listattu ja kun ostaa kaupasta vain tarvittavat ainekset koko viikoksi, ei tarvitse sen kummemmin miettiä mitä syö. Kunhan punnitsee ainekset (digitaalinen keittiövaaka piti tosin ostaa - sellaista ei ennestään ollut), tekee annokset valmiiksi ja latoo naamariin tiettynä kellonaikana, niin siinä se.

Aamiainen on aika tolkuttoman hevi. Ihan eri kaliiberia, kuin mihin olen tottunut. Tästä syystä myös sen alas saaminen ja aamuisin liikkeelle lähteminen kestää kauemmin kuin aikaisemmin.

Lisäravinteista jätin suosiolla suurimman osan pois, kun juuri oikeanlaisia ei lähikaupasta löytynyt ja asiantuntemus ei riittänyt soveltamaan. Yhden herajauhe (?) -pussin ostin, josta miksaan tehojuoman aina ennnen salia tai jumppaa.

Suositellut vitamiinit hain apteekista ja niitä olen napsinut säännöllisesti ohjeiden mukaan. Tosin vihreä tee -kapselit jätin pois ja juon sen sijaan oikeaa vihreää teetä kerran päivässä.

Kuten sanoin, kaikki tuntui menevän ensin paremmin kuin hyvin. Vireystaso tuntui nousevan ja olo oli hyvä.

Tätä kesti pari päivää ja sitten se iski. Armoton ketutus. Kaikki mahdollinen otti päähän. Esimerkiksi se, että vettä pitää juoda ihan älyttömästi. Haaste sinänsä sekin, että saa kurkusta alas 3-4l vettä päivässä, mutta se vessassa ramppaaminen. Ja kun ei riitä että päivällä saa juosta vessassa vähän väliä. Myös yöllä joutuu kesken unien heräämään vessaan vähintään 1-2 kertaa yössä...

Lisäksi tekisi mieli karkkia, leipää, hedelmiä, viiniä ja olutta (näin päälimmäisenä mielessä).

Ja kaiken kurjuuden maksimoi se, että ympärillä syödään näitä minulta kiellettyjä herkkuja koko ajan.

Huomaan napsahtelevani jatkuvasti. Karjun ihan tyhjästä ja vingun kuin pikkulapsi kaupan kassalla, jos joku muu saa karkkia, kun minä en saa.
Alan ymmärtää niitä tosi tv:n laihdutusohjelmien ärsyttäviä naisia, joiden törkeää käyttäytymistä poikaystäviään kohtaan olin vain viikkoa aikaisemmin päivitellyt. Minä olin nyt ihan samanlainen.

Hups. Nyt äkkiä korjausliike. Yritetään ainakin.

Sille en kuitenkaan voi mitään, että kun mies tulee viereen sohvalle istumaan sipsipussi toisessa ja oluttörppö toisessa kädessä, ensimmäinen reaktio on survoa ne murskaksi toisen ylityytyväisen näköiseen naamaan ja kaataa oluttölkki housuihin. Sori nyt vaan...

Jos tästä viikosta lähtisi nyt kuitenkin hakemaan hyviäkin puolia, niin liikunta on lähtenyt käyntiin melko mukavasti.

Tai miten sen nyt ottaa... Tiistaina kävin ensimmäisen kerran keuhkokuumeen ja sairaalareissun jälkeen spinningissä. Yli 2 kk siinä oli vierähtänytkin. Alku oli oikein lupaavaa, mutta joskus puolenvälin jälkeen olin varma, että joko pyörryn tai oksennan - hetkenä minä hyvänsä.

Onneksi en tehnyt kumpaakaan. Sen sijaan varasin ajan torstain zumbaan ja lauantaiaamun kahvakuulatekniikkaan.

Zumba sujui jo paljon paremmin. Lähes yhtä mukavasti, kuin ennen sairastelua.
Kahvakuula oli yllättävän haastavaa ja vaikeaa, mutta enköhän minä toisenkin kerran sille tunnille mene.

Ja nyt olisi tarkoitus lähteä käymään salilla.

Eiköhän tämä vielä tästä.