Paskaa! Minä vihaan tätä, minä vihaan tätä, minä vihaan tätä! Vihaan!

Jos tuosta et vielä osannut päätellä, niin kerronpa, että nyt ei ole yhtään kivaa. Kaupassa käynnit ovat yhtä helvettiä. Ruokavalio tuntuu niin kammottavan yksipuoliselta. (Tarvitsen karkkia!) Varsinkin viikonloppu oli täyttä tuskaa.

Mies oli reissussa, joten vietin viikonlopun kaksin lapsen kanssa. Olisin NIIN lujaa tahtonut jotain herkkuja. Tai edes lasillisen punaviiniä…

Pakko myöntää, että sen verran repsahdinkin, että söin pienen askin sokerittomia salmiakkipastilleja. Oli PAKKO. En usko kuitenkaan, että tämä nyt siihen kaatuu…

Luulenpa, että suurin syy tähän karkinhimoon on se, etten ole ”ehtinyt” käydä jumpassa enkä salilla kuin kerran spinningissä. On jäänyt endorfiinit siitä saamatta ja nyt iskee vierotusoireet.
Huomasin eron heti, kun kävin sitten eilen viimein salilla. Illalla ei tehnyt karkkia mieli (melkein) ollenkaan.

Muistutus itselle: pitää ottaa vatsalihakset takaisin aamurutiiniin. En ole muistanut tehdä niitäkään viime perjantain jälkeen.

Mutta niihin kauppareissuihin palatakseni; Tämä tuntuu oikeasti välillä niin pahalta, että itku meinaa tulla. Kaupassa ei huvittaisi käydä ollenkaan, kun en haluaisi edes nähdä mitä kaikkia herkkuja siellä on tarjolla. Siinä ei paljon jotkut marjat ja rahka auta, kun mieli tekisi ihan mitä tahansa muuta.

Yhtä kieltäytymistä vaan tämä elämä. Allekirjoitinko minä jossain jonkun Spartalaisuus –sopimuksen? Mitä? Häh? (Enää kolme viikkoa, enää kolme viikkoa…)

Kaupassa kävelen apaattisena, lähes itkuun purskahtamaisillani lapsen perässä karkkihyllylle ja katson niiden ihanien herkkujen perään… Voih! Nyyh! Blääh! Ja olo on kuin milläkin uhmaikäisellä. (Miks mää en saa noita?!)

Tuntuu, että on muutenkin jotenkin niin kauhean herkillä. Kaikki itkettää. Esim. kummityttö laitto viestiä, että haluaisi olla omalle kummilapselle yhtä hyvä kummitäti kuin minä olen ollut sille, niin johan oli taas Niagaran putoukset valloillaan…

Taitaa olla tässä mielentilassa parempi jättää ainakin Kauniit ja Rohkeat katsomatta ja siirtyä suoraan joko kauhuelokuviin tai pornoon.

Että parempia aikoja odotellessa taas.

P.S. Oli tässä viikossa sentään yksi valonpilkahdus. Käytiin kaverin kanssa katsomassa perjantaina Ryhmäteatterin Huorasatu. Aivan loistava näytelmä. Ja hyvää seuraa.
Ja sovittiinkin jo, että samoihin maisemiin tullaan baarikierrokselle, kunhan tämä inferno loppuu. Sentään jotain mitä odottaa... ;)

Toinen viikko sujui ensimmäistä paljon vähemmällä ketutuksella. Taisi suurin osa ketutuksesta johtua enemmänkin PMS:stä kuin mistään muusta.

Liikuntaa ei ole ollut ihan niin paljon kuin ensimmäisellä viikolla. Tämä johtuu lähinnä siitä, että koko muu perhe on ollut flunssassa ja itselläkin välillä vähän sellainen olo, että kohta saattaa iskeä, joten olen ottanut varman päälle, enkä ole lähtenyt itseäni liikoja rasittamaan. Spinningissä tosin kävin ja siellä meni huomattavasti paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Lauantaina oli miehen ystävien 40-vuotisjuhlat. Vaikka dieetissä ei sallita alkoholijuomia ollenkaan, olin antanut itselleni luvan nauttia pari lasia punaviiniä ja siiderin tai kaksi. En todellakaan aikonut katsella juopuvaa juhlaväkeä aivan täysin selvin päin.

Menomatkalla hotelliin käytiin hakemassa eväät Subwaystä – tämäkään ei todellakaan kuulunu tähän dieettiin, mutta mielestäni sillä hetkellä vaihtoehto järkevimmästä päästä. Ensimmäisen puolikkaan söin hotellilla ennen lähtöä ja toisen takaisin tullessa ennen nukkumaan menoa. Lisäksi ennen lähtöä vedin proteiinijogurtin.

Juhlapaikalla oli tarjontaa sen seitsemän sorttia, mutta pyrin tekemään järkeviä valintoja ja otin salaatin lisäksi vain lihaa ja pienenpienen palan patonkia. Tarjolla oli myös boolia ja kuoharia. Maljat suostuin nostamaan kuoharilla, mutta booliin en edes koskenut. Yllätyksekseni punaviini ei maistunut niin hyvältä kuin olin odottanut ja viimeistä siideriä yritin saada alas varmaan toista tuntia. Ei vain uponnut… Mistähän nyt tuulee?

Kakkua oli pakko maistaa, mutta otin ihan ohuen siivun molempia makuja (marjahyydykekakku ja daimkakku). Sen verran että tietää oliko hyvää... ;)

Hotelliaamiaisella tarjonta oli sen verran runsasta, että sieltä löysi itselleen helposti kevyen aamiaisen: Rasvatonta, maustamatonta jogurttia ja marjoja sekä kananmunan. Mies nautti raskaan pekoniaamiaisen, mutta jotenkin kykenin olemaan kadehtimatta sitäkään liikoja. Iloinen yllätys oli, kun keitettyjen kananmunien yläpuolella luki lapussa, että ”teemme pyydettäessä valkuaismunakkaan” – niinpä pyysin vielä sellaisen tarjoilijalta. Hiukkasen rasvaistahan se oli, mutta erittäin hyvää. :P Ja aamiaiselta lähtiessä oli vatsa täynnä ja hyvä mieli.

Kaiken kaikkiaan ”juhlaviikonlopusta” selvittiin suhteellisen kuivin jaloin. Olin ylpeä itsestäni!

*****

Tällä viikolla on ollut jostain syystä hankaluuksia saada syötyä kaikkia ruokia, mitä pitäisi. Parina päivänä olen unohtanut ottaa päivällisellä riisiä ja jonkun kerran on iltapala jäänyt syömättä. Ryhdistäytymistä kaivataan.

Vitamiinit olen muistanut ottaa paitsi hotelliyönä nukkumaan mennessä.
Olen yleensä ihan surkea syömään mitään lääkkeitä tai vitamiineja, mutta nyt kyllä täytyy sanoa, että kannattaisi. Olen ollut selkeästi virkeämpi ja flunssakaan ei ole päässyt yrityksistä huolimatta iskemään kunnolla. Kunnian annan täysin vitamiineille ja terveelliselle ruokavaliolle. Hyvistä yöunista puhumattakaan.

 

****

On minun kuitenkin pakko vielä lopuksi tunnustaa, että haaveilen edelleen siitä kun tämä kuusi viikkoa on ohi (vielä 4 viikkoa) ja pääsen ostamaan ISON pussin englanninlakritsia…

Telkkarin ja kavereiden innostamana päätin minäkin tehdä ryhtiliikkeen ja alkaa tuolle paljon puhutulle Jutan kuuden viikon superdieetille. Sen nyt kestäisi vaikka päällään seisoen. Tai niin minä luulin...

Jotta en unohtaisi millaista tämä on ollut, päätin pitää päiväkirjaa olotilasta ja ajatuksista.

Ensimmäinen viikko

Aluksi kaikki tuntui sujuvan oikein mainiosti. Ruoat on valmiiksi listattu ja kun ostaa kaupasta vain tarvittavat ainekset koko viikoksi, ei tarvitse sen kummemmin miettiä mitä syö. Kunhan punnitsee ainekset (digitaalinen keittiövaaka piti tosin ostaa - sellaista ei ennestään ollut), tekee annokset valmiiksi ja latoo naamariin tiettynä kellonaikana, niin siinä se.

Aamiainen on aika tolkuttoman hevi. Ihan eri kaliiberia, kuin mihin olen tottunut. Tästä syystä myös sen alas saaminen ja aamuisin liikkeelle lähteminen kestää kauemmin kuin aikaisemmin.

Lisäravinteista jätin suosiolla suurimman osan pois, kun juuri oikeanlaisia ei lähikaupasta löytynyt ja asiantuntemus ei riittänyt soveltamaan. Yhden herajauhe (?) -pussin ostin, josta miksaan tehojuoman aina ennnen salia tai jumppaa.

Suositellut vitamiinit hain apteekista ja niitä olen napsinut säännöllisesti ohjeiden mukaan. Tosin vihreä tee -kapselit jätin pois ja juon sen sijaan oikeaa vihreää teetä kerran päivässä.

Kuten sanoin, kaikki tuntui menevän ensin paremmin kuin hyvin. Vireystaso tuntui nousevan ja olo oli hyvä.

Tätä kesti pari päivää ja sitten se iski. Armoton ketutus. Kaikki mahdollinen otti päähän. Esimerkiksi se, että vettä pitää juoda ihan älyttömästi. Haaste sinänsä sekin, että saa kurkusta alas 3-4l vettä päivässä, mutta se vessassa ramppaaminen. Ja kun ei riitä että päivällä saa juosta vessassa vähän väliä. Myös yöllä joutuu kesken unien heräämään vessaan vähintään 1-2 kertaa yössä...

Lisäksi tekisi mieli karkkia, leipää, hedelmiä, viiniä ja olutta (näin päälimmäisenä mielessä).

Ja kaiken kurjuuden maksimoi se, että ympärillä syödään näitä minulta kiellettyjä herkkuja koko ajan.

Huomaan napsahtelevani jatkuvasti. Karjun ihan tyhjästä ja vingun kuin pikkulapsi kaupan kassalla, jos joku muu saa karkkia, kun minä en saa.
Alan ymmärtää niitä tosi tv:n laihdutusohjelmien ärsyttäviä naisia, joiden törkeää käyttäytymistä poikaystäviään kohtaan olin vain viikkoa aikaisemmin päivitellyt. Minä olin nyt ihan samanlainen.

Hups. Nyt äkkiä korjausliike. Yritetään ainakin.

Sille en kuitenkaan voi mitään, että kun mies tulee viereen sohvalle istumaan sipsipussi toisessa ja oluttörppö toisessa kädessä, ensimmäinen reaktio on survoa ne murskaksi toisen ylityytyväisen näköiseen naamaan ja kaataa oluttölkki housuihin. Sori nyt vaan...

Jos tästä viikosta lähtisi nyt kuitenkin hakemaan hyviäkin puolia, niin liikunta on lähtenyt käyntiin melko mukavasti.

Tai miten sen nyt ottaa... Tiistaina kävin ensimmäisen kerran keuhkokuumeen ja sairaalareissun jälkeen spinningissä. Yli 2 kk siinä oli vierähtänytkin. Alku oli oikein lupaavaa, mutta joskus puolenvälin jälkeen olin varma, että joko pyörryn tai oksennan - hetkenä minä hyvänsä.

Onneksi en tehnyt kumpaakaan. Sen sijaan varasin ajan torstain zumbaan ja lauantaiaamun kahvakuulatekniikkaan.

Zumba sujui jo paljon paremmin. Lähes yhtä mukavasti, kuin ennen sairastelua.
Kahvakuula oli yllättävän haastavaa ja vaikeaa, mutta enköhän minä toisenkin kerran sille tunnille mene.

Ja nyt olisi tarkoitus lähteä käymään salilla.

Eiköhän tämä vielä tästä.